"Lapsen etu", ihmisoikeudet ja huostaanotto - OSA2

18.5.2000

 

"

Vastaus Helsingin Sanomien mielipidesivulle
(lähetetty 18.5.)
(koskien Antti Kariston et al kirjoitusta)

Kollegani kirjoittavat ansiokkaasti lastensuojelusta (18.5.).  He ovat kuitenkin tulkinneet kirjoitustani hieman väärin, sekä liian yleisesti että liian rajoitetusti. Totesin että tässä nimenomaisessa “K:n” tapauksessa jota Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisu koski, “sosiaalityöntekijät” (mukaan luettuna kunnan sosiaalijohtaja) olivat rikkoneet ihmisoikeuksia ja lakeja. Sen sijaan että Suomen viranomaiset olisivat myöntäneet erehdyksen, he ovat päinvastoin moittineet päätöstä. Muutamissa tiedossani olevissa muissa tapauksissa ovat viranomaiset nähdäkseni myös toimineet toisaalta vastoin lakia, toisaalta vastoin inhimillisiä ja eettisiä periaatteita. Olen tutustunut sekä julkisiin että ei-julkisiin asiakirjoihin. IOT:n päätös, joka on julkinen, antaa hyvän kuvan molempien osapuolten näkemyksistä sekä tapahtumien kulusta. On valitettavaa, että kollegani eivät katso tätä tapausta keskustelun arvoiseksi, kun siihen kerran on mahdollisuus. Eiväthän sosiaaliviranomaisten salassapitosäädökset estä julkisten dokumenttien kriittistä analysointia. 

   Hyvin lyhyesti kysymyshän oli siitä, että sosiaalilautakunta päätti ottaa huostaan lapsen suoraan synnytyslaitokselta katsoessaan äidin olevan kykenemätön hoitamaan lasta. Vanhemmille ei huostaanotosta kerrottu ennen kuin se toteutettiin. Isä oli kuitenkin sekä kykenevä että halukas lasten hoitoon. Hänelle ei lasta haluttu luovuttaa.  Äiti meni huostaanotosta tolaltaan, mutta toipui sittemmin, sai uuden lapsen ja on hoitanut tätä.  Huostaanotettua lasta ei kuitenkaan ole palautettu biologisille vanhemmilleen ja tapaamisia on rajoitettu. Isää oli vaadittu katkaisemaan suhteensa äitiin ehtona lasten huollolle. Tuomioistuin tuomitsi Suomen ennen kaikkea siitä, ettei vanhempia kuultu asianmukaisesti. Itseäni järkytti tämän lisäksi se tapa, millä isän ja äidin välejä pyrittiin katkomaan käyttäen välineenä tapaamisoikeuksia ja epämääräisiä huoltolupauksia. Isää koskevia positiivisia lausuntoja ei otettu huomioon eikä näytetty vanhemmille. Ongelmallista on mys se tapa, miten asiassa vedottiin siihen, että kun kerran lapsi on sijoitettu niin lapsen biologiset vanhemmat eivät voi enää vedota perheen yhdistämiseen. Kirvesniemen positivinen kuvaus sijaisvanhemmuudesta, jossa välejä biologisiin vanhempiin pyritään säilyttämään (HS 18.5) , edustaa tässä tietenkin järkevämpää suhtautumista.

   Sen jälkeen kun kirjoitin asiasta olen saanut yhteydenottoja sosiaalityöntekijöiltä, oikeusavustajalta ja vanhemmilta. Niissä on tuotu esille muita esimerkkejä, mm.  tapaamisoikeuksien rajoituksista rangaistuksina, jos vanhemmat eivät noudata sosiaalityöntekijöiden vaatimuksia.  Eräs tärkeä ongelma on se, että Suomi ei katso tapaamisoikeuksia koskevia valituksia sellaiseksi oikeustoimeksi, jolle voitaisiin myöntää ilmainen oikeudenkäynti. Tämä on käsitykseni mukaan vastoin Lapsen oikeuksien sopimusta, jonka Suomi on allekirjoittanut.

   Kollegani pitävät tällaisten kysymysten juridisoimista ongelmana. On ilman muuta selvää, että olisi parempi jos asiat voisi hoitaa hyvässä yhteisymmärryksessä. Jos näin ei ole, on kuitenkin hyvin tärkeää, että vanhemmat voivat saada asiansa ratkaisuksi jossain toivon mukaan puolueettomassa elimessä ja saavat tällöin asiantuntija-apua. Kannattaa muistaa, että kysymyksessä ovat lähes säännönmukaisesti ihmiset, joiden sosiaalinen ja taloudellinen asema, koulutus ja elämänhallinta ovat erittäin heikot. 
   Todettakoon nyt myös se, että kirjoituksessani kiinnitin huomiota vain yhteen ammattiryhmään. Kuten Ben Furman on huomauttanut, esimerkiksi lastenpsykiatrit ja psykologit ovat myös varsin tärkeässä asemassa. Heidän lausuntonsa saavat usein liiankin suuren totuusarvon, joskin näyttää myös siltä, että lausuntojen mennessä ristiin, vanhempien ja lasten edun yhteisyyttä puoltavat lausunnot jäävät sivuun. Lastensuojelussa eräät hyvin yksipuolisia kantoja ottavat psykiatrit näyttävät myös olevan suosiossa “lausuntoautomaatteina” esimerkiksi insestitapauksissa.

Kaiken kaikkiaan kysymys on siitä, edustavatko Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen päätyneet tapaukset jäävuoren huippua vai onko kysymys täysin poikkeuksellisista ja erillisistä tapauksista, joista ei voida tehdä mitään yleistyksiä.  Oman käsitykseni mukaan tuomioistuimeen joutuneet tapaukset ovat toki äärimmäisiä (jo siksi, että niitä on ajettu oikeusistuimissa) mutta niistä voidaan silti tehdä yleistyksiä. Tähän viittaa myös se välttelevä ja vähättelevä tapa, millä niihin on reagoitu, samoin kuin se, että on vaikea saada kollegojani keskustelemaan konkreettisista käytännöistä. 
 

J.P.Roos

Yleisen sosiaalipolitiikan professori

"